Aurinko on hellinyt suomalaisia tänä viikonloppuna ja minäkin päätin käyttää vapaan lauantai-päivän auringosta nauttien ja projektipäivän merkeissä. Edellisestä projektipäivästä ei ole kovin kauaa, mutta kauhukseni aloin laskea että tekemättömiä tehtäviä on vielä 29 kappaletta ja kesä alkaa olla lopuillaan! Toivotaan kaunista syksyä että ehdin tehdä tehtävät ennen sitä ankeanharmaata syyskeliä, joka aina valtaa Suomen joskus loka-marraskuussa. Eihän siinä muuta, mutta kovin kauniita maisemakuvia on ihan turha toivoa siihen aikaan vuodesta.
Ensimmäinen tehtäväni tällä kertaa tuli hoidettua heti herättyäni. Se oli
Syö jotain, mitä et ole koskaan kokeillut aikaisemmin. Pidätkö siitä vai et? Yritä saada selville kaikki maut ja erotella niitä. Piirrä kuva, joka kertoo kokemuksestasi.
Olenko jo kertonut kuinka nirso olen? Olen todella nirso. Se on jo ihan naurettavaa välillä, mutta olen yrittänyt voittaa ennakkoluulojani pikku hiljaa. Minulla on lapsuudesta ikäviä muistoja siitä, että minut on pakotettu syömään jotain mistä en pidä. Ei vanhempieni toimesta, vaan esimerkiksi erään ystäväni isä pakotti minut kerran syömään vohveleita kun olin pieni. Niissä oli vielä päällä hilloa ja kermavaahtoa enkä tykännyt niistä mistään; en vohveleista, en hilloista enkä kermavaahdosta. Minä söin, mutta siitä jäi sellaiset traumat että en ole tähän päivään mennessä syönyt enää vohvelia – enkä syö! (Se on periaate-kysymys ja samalla kosto ystäväni isälle jota en tosin ole nähnyt 20 vuoteen). Mutta jos saan maistaa erilaisia ruokia itse, omassa tahdissani ja omilla ehdoillani, niin asia on toinen. Olen löytänyt monia uusia makuelämyksiä ja nauttinut niiden löytämisestä!
Äitini oli käymässä ja hän oli ostanut Punnitse ja Säästä -liikkeestä hirssiä. Hirssin pitäisi olla erinomaisen terveellistä hiuksille, kynsille ja iholle. Hirssipuuroa en ollut kuitenkaan koskaan syönyt aikaisemmin. Itse asiassa olen ihan varta vasten opetellut puuron syömisen vasta parin vuoden sisällä, koska aloin kyllästyä ruisleipään ja kaipasin jotain sellaista syötävää, joka pitää nälän poissa. En edelleenkään oikeastaan tykkää itse puurosta, mutta kun siihen kaveriksi laittaa marjoja tai marjakeittoa, niin se menee ihan miellyttävästi alas.
Hirssipuuro oli siis uusi tuttavuus ja sen kaveriksi laitoin puolukoita. Puuro tuntui aluksi hieman karkealle suussa. Ikäänkuin olisi koko ikänsä syönyt mustikoita ja nyt yhtäkkiä pistäisi suuhunsa karviaisia. Ymmärrättekö? Mutta kun siihen tottui, niin maku oli oikeastaan ihan jees, ei hullumpaa. Puolukat sopivat siihen oikein hyvin. Ja koska hirssipuuron voi keittää kolmessa minuutissa (ja jos se tosiaan on niin terveellistä kuin väitetään), niin ei panisi lainkaan pahitteeksi ottaa sitä yhdeksi keittiöni vakioruoka-aineista.
Minä oikeastaan unohdin kuvata kokemustani piirroksella, mutta väsäsin tässä nyt ohimennen erittäin hienon taideteoksen tietokoneeni Paintilla, liittyen tähän uuteen ja perin ihmeelliseen makukokemukseen.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tämä taideteos on lähinnä kumarrus lapsuusajan nostalgisille vuosille, jolloin tietokoneen käyttäminen tarkoitti joko pasianssin pelaamista tai Paintilla piirtämistä. Aika usein jälkimmäistä. Suurta huviani oli tehdä kynällä viivoja ristiin rastiin ja sitten ”maalata” osa alueista niin että syntyi ikäänkuin räjähtänyt shakkilauta. Kuten tässäkin kuvassa on tuossa puurolautasen ympärillä. Se oli muuten edelleen yhtä hauskaa! 😀
Toinen tehtäväni oli sellainen, jota olin yrittänyt toteuttaa koko kesän, mutta kelien ollessa mitä ovat, tämä oli jäänyt tekemättä:
Ota mukaan hedelmä, voileipä ja kaveri. Mene piknikille johonkin outoon tai yllättävään paikkaan – kävelytielle, kauniin talon ulkopuolelle tai konserttisaliin.
Tämä ei todellakaan ole ollut piknik-kesä! Pariinkin otteeseen siskoni ollessa Tampereella käymässä, otin tavoitteeksi että pääsemme yhdessä piknikille toteuttamaan tätä tehtävää, mutta luontoäiti oli toista mieltä vesisateineen ja kylmine tuulineen. Lauantaina minulla ei ollut kaveria piknikille, mutta koska päivä oli kerrankin täydellisen kaunis, pakkasin evääni ja lähdin. Olin ensin ajatellut hyväksi ja todella erikoiseksi piknik-paikaksi sitä pientä saarta, joka on keskellä Tammerkoskea ja tunnetaan Konsulinsaarena. (Nyt taas kappaleen verran historiaa, jos kestätte).
Nimi viittaa konsuli F. E. Wahlgreniin, joka oli Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n toimitusjohtaja vuosina 1869-1881. Pellavatehtaan isännöitsijänä hänen vastuullaan oli hoitaa kyseistä koivusaarta, ja siksi saarta alettiin kutsua Wahlgreninsaareksi eli Konsulinsaareksi. 1881 saarelle päätettiin rakentaa kahvilahuoneisto, josta löytyy kuvakin linkin alta. Kahvila oli auki kesäkuukausina ja se menestyi ilmeisen hyvin, kunnes Satakunnansillan rakennustöiden alettua kesäkaudelle 1898 kahvilanpitäjä J. B. Grönqvistille ei enää myönnettykään ravintolaoikeuksia. Silta valmistui vuonna 1900 mutta jostain syystä siitä ei mennyt minkäänlaisia portaita Konsulinsaareen. Ravintolarakennus jäi siis tyhjille ja vuotta myöhemmin se konkurssihuutokaupattiin ja purettiin. Nykyään saari on unohdettu ja metsittynyt, kuten tästäkin ilmakuvasta näkee.
Se olisi siis ollut mielestäni täydellinen paikka piknikille, mutta kuten kuvista näette, sinne ei tosiaan johda minkäänlaisia portaita ja jos Satakunnansillan kaiteen yli tahtoisi hypätä, pudotusta olisi varmasti parikin metriä. Ja millä sieltä pääsisi pois? Tuskin millään. Ei ainakaan uimalla. Ei siis auttanut muu kuin keksiä joku toinen paikka.
Koiraa kerran lenkittäessäni Tampereen poliisiaseman takaa, huomasin sellaisen pienen, vaatimattoman kattotasanteen, johon pääsisi helposti kiipeämällä yhden aidanpätkän ylitse. Eihän se nyt mikään ihanteellinen paikka piknikille olisi, mutta outo ja eriskummallinen kyllä. Ja hyvällä tuurilla poliisit tulisivat häätämään minut siitä pois, mikä olisi erinomaisen piristävä lisäys mun blogiini (mutta valitettavasti niin ei käynyt – harmi!)
Paikka oli siis hieman piilossa ja sinne pääsi Poliisiaseman takaa, Sorinkadulta. Yksi pieni kaistale kahden kerroksen korkeudella oli juuri sopivan kokoinen yhden hengen piknikille eikä tarvinnut muuta kuin ylittää aidanpätkä, joka näkyy alla olevassa kuvassa.
Piknik-paikaltani. Yläpuolella menee käytävä yhdestä poliisiaseman rakennuksesta toiseen. Poliiseja en nähnyt.
Eväänä hedelmä, voileipä, suklaapatukka ja vichyä.
Paikka ei ollut ollenkaan hullumpi. Sieltä oli kapeahko näkymä Ratinaan ja erityisesti Ratinan ostoskeskuksen rakennustyömaalle päin. Aurinko paistoi lämpöisesti ja paikka oli sen verran piilossa että siinä sai olla omassa rauhassa. Koska en ollut saanut tähän kaveria, soitin siskolleni ja kerroin hänelle että ”sinä olet nyt henkisesti minun kanssani piknikillä Tampereen poliisiaseman katolla, mitäs sanot?” Sisko ei olisi sisko, ellei hän olisi kympillä aina mukana näissä mun jutuissani 😀
Maisema eteenpäin…
…ja maisema suoraan alas.
Ja sama paikka kuvattuna Hatanpään valtatieltä.
Kukaan ei ajanut minua pois mutta tunnin istuskeltuani lähdin jatkamaan matkaa. Seuraava tehtäväni olisi
löytää tuliainen, joka edustaa kokemuksiani tältä päivältä.
Kävelin hiljakseen kohti Tallipihaa, koska Tallipihan alue on yksi lempipaikkojani Tampereella. Käyn siellä mielelläni kahvilla ja suklaaostoksilla ja shoppailemassa. Tällä kertaa siellä oli selvästi venäläinen teema, koska tarjolla oli venäläistä musiikkia ja tavaraa.
Erityisesti Vahdin talo on yksi suosikkejani, koska sieltä olen löytänyt hauskimpia postikortteja, sisustustauluja ja lahjoja. Eikä se pettänyt tälläkään kertaa, joskaan en löytänyt mitään tähän nimenomaiseen päivään liittyvää, mutta yksi minttupastillirasia muistutti minua viime projektipäivästä ja erityisesti sen pukeutumishaasteesta…
Tämä ihana rasia saa minttupastillien jälkeen uuden kodin pikkuisille korvakoruille. Tai ehkä nuppineuloille? Tai särkylääkkeille. En ole vielä päättänyt 🙂
Ai kauhistus tätä seuraavaa tehtävää:
Ala juosta. Juokse kaksi korttelia. Voitko haistaa jotain samalla kun juokset?
Minä kävelin Tallipihasta Kuninkaankadulle, siihen kävelykaduksi muutetulle kadunpätkälle. Siinä sitten esitin katsovani kännykästä kelloa ja lähteväni juoksemaan bussiin. Valitettavasti ballerinat eivät ole ihan parhaat juoksukengät (kunnossanihan ei ole mitään vikaa, köh köh), joten minun piti tehdä niin että juoksen yhden korttelin, kävelen yhden ja sitten taas juoksen yhden. Sitten menin pikapikaa Makuuniin ja ostin ison säkin karkkia ihan siltä varulta että olin kuluttanut liikaa kaloreita juostessani 😀
En haistanut juostessa muuta kuin tuoreet mansikat, mansikkakojuja oli nimittäin kävelykatu pullollaan siihen aikaan päivästä. Oijoi mansikoiden tuoksua! Se on yhtä kuin kesä! Olen syönyt jo montaa litraa mantsuja tänä kesänä, mutta joka kerta kun ohitan torikojun, minuun iskee pakonomainen tarve ostaa lisää ja syödä kunnes napa rutisee!
Seuraava tehtäväni oli erityisen ihana, koska tein jonkun tuntemattoman onnelliseksi:
Osta kuppi kahvia tuntemattomalle.
Jos olisi ollut talvi, olisin ehkä käynyt ostamassa yhden take away -kupillisen kahvia ja antanut sen jollekin Tampereen keskustassa pyörivistä kerjäläisistä. En koskaan anna heille rahaa, koska uskon etteivät he saa sitä itse pitää kuitenkaan, mutta sääliksihän heitä käy silti. Nyt oli kuitenkin kesä ja helteinen päivä, joten kahvia juodaan vain kahviloissa. Suuntasin kulkuni Fazer Café’hen, joka avattiin vain muutamaa kuukautta sitten aivan Tampereen ytimeen, Tempon taloon joka muistuttaa mielestäni sitä taloa jossa Hercule Poirot asuu (oletteko katsoneet sitä tv-sarjaa?)
Kahvila on kuulemma kallis ja ihana. Ainakin se on mahdottoman kauniilla paikalla, ikkunat kohti Tammerkoskea ja Hämeensiltaa. Siinä ei ollut jonoa juuri silloin kun menin, joten kysyin myyjältä voinko ostaa itselleni limpparin ja seuraavalle asiakkaalle kahvin. Myyjä oli aluksi hieman hämmentynyt mutta ilostui että ”tottakai se sopii”. Kiitti minua vielä lämpimästi, sanoi että on harvinaista että joku tekee tällaista ja että tämä ”oli päivän piristys”. Tulipa hyvä mieli itsellekin. Yhtään en jäänyt katsomaan kuka tuli jälkeeni ja sai maksamani kahvin, mutta toivon että se piristi myös hänen päiväänsä. Tuli heti mieleeni että miksi tällaisia pikku tekoja ei voisi tehdä useamminkin, ilman mitään varsinaista syytä. Kahvikupillinenkin maksaa vain pari euroa, ei siitä konkurssiin joudu. Ja jos sillä saa piristystä kolmen ihmisen päivään, niin on se todella sen arvoista! 🙂
Maisema kahvilan ikkunoista.
Rakastan tuota pyöristettyä seinää ja ikkunaa!
Viisi tehtävää tehty tämän päivän aikana ja ihan Tampereen keskustan alueella tällä kertaa. Olen uusia kokemuksia rikkaampi ja opin myös hieman taustoja Konsulinsaaresta, eipä olisi tullut tuotakaan googlattua ilman tätä blogia! Kiitokset siskolle piknik-seurasta ja teille ystävät lukemisesta. Vielä muutama sekalainen kuva tähän loppuun ja seuraavaa projektipäivää odottelemaan.
Satakunnansillalta kohti Frenckelliä. Rakastan tuota katulamppua!!!
Satakunnankadun taideteos!
Finlaysonin puistosta kohti Tammelaa.
leisure & serendipity 
